Eläimestä, Avoimesta (In Finnish)
Eläimestä, Avoimesta
Julkaistu Mustekala-verkkolehden Eläimen Jälkeen (4/13 Toim. Terike Haapoja) -teemanumerossa.
Tuhansin silmin katsoo eläimet avoimeen. Meillä on vain silmät kuin nurinpäin, kuin niitten ympärillä ansat, niitten vapaan pääsyn tiellä. Me ulkopuolisen vain eläimen kasvoissa tiedämme; jo pienen lapsen käännämme katselemaan taaksepäin, ei avonaiseen, joka eläimessä niin syvää on.
Rainer Maria Rilke
Tunnistaa itsensä eläimessä. Se on jotakin sisäsyntyistä – halu ja vaisto, selviytyminen ja suojautuminen. Nähdäksemme kaltaisuutta toisessa tarvitsemme jotakin, joka katsoo takaisin, sekä avaimen vastata tähän katseeseen, mahdollisuuden jostakin inhimillisestä. Rainer Maria Rilke kuvailee eläimen katsetta runossaan Kahdeksas elegia. Rilke kirjoittaa katseen avoimuudesta, siitä, kuinka eläin käy elämää kohti toisin kuin me, jotka olemme kääntäneet katseemme menneisyyteen ja kuljemme ajatuksissamme lapsuuteen kaivaten kohti kuolemaa. Rilkelle rakkaus on voima, jonka kautta rakastavaiset katsovat avoimeen, elävät vimmaisesti tässä hetkessä. Tämän tavoittamattomuuden aistiminen eläimen katseessa näyttäytyy suruna ja saavuttamattomana läsnäolona, jonka tunnistamme eläimen katseessa, toisen vierautena, jonka rinnalla kuljemme maailmassa. Ehkä täytetty eläin on tämän surun ruumiillistuma.Museoiden kokoelmissa olevia täytettyjä apinoita ja kädellisiä kohtaan olen kokenut tämän tunnistamisen kautta jotakin traumaattista. Kädelliset on tuotu niin lähelle minua, sisältäen suuremman latauksen läsnä- ja poissaoloa kuin mitkään muut eläimet. Täytetyssä eläimessä inhimillisen mahdollisuus kuvastuu paitsi fyysisenä kaltaisuutena, myös poissaolona ja menetyksenä, melankoliana ja surun täyttämänä kuoleman tunnistamisena, joka on ihmiselle ominaista tietoisuutta. Tähän liittyy jotakin käsittämätöntä: subjektin tunnistamisen myötä eläimen kuvassa aukeavaa ajatusta sielusta tai jostakin meille näkymättömästä. Tätä museovitriinien liikkeeseen ikuisesti pysäytetyt, täytetyt ja säilötyt eläimet alleviivaavat avoimin ja alistetuin, haalistunein ja himmentynein silmin. Täytetty eläin on kuin balsamoinnin vastakohta, subjekti, joka on muutettu objektiksi, sidottu tähän hetkeen, vailla kuvitelmaa tai mahdollisuutta tuonpuoleisesta. Eläimen sisäinen tila on tullut lihaksi, hengestä on tullut materiaa. Luiden poistamisen ja nahkojen kaluamisen myötä on lopulta kyse viimeisestä haltuunotosta, asioiden tuomisesta kielen ja ajattelun maailmaan. Luonto on kuorittu pois.
Elukat, pedot ja oliot, jotka kerran ovat perustaneet olemassaolonsa tuntemattomaan, tahtoon, viettiin ja vapauteen, välttämättömyyteen, lihan ja veren liikkeeseen, ovat läsnä kuolleen eläimen asuina, kuorena esineissä, joihin on säilötty kuva siitä joka oli avointa ja tuntematonta. Eläimen ruumiinavaus kääntää nähtäväksi jotakin, jota ei oltu koskaan tarkoitettu esille. Eläin on pelkistynyt monimutkaisesta, omatahtoisesta, läähättävästä ja kuolaavasta olevasta ideaksi. Tyhjentääksemme eläinsubjektissa olevan aukon, kuilun ihmisen ja eläimen välillä, olemme luopuneet katseen palosta ja kosketuksesta – täytämme sitä kuolemalla, jota saatamme ymmärtää paremmin kuin sitä, mikä on avointa eläimessä.Valokuvaajana minua kiinnostavat nämä oudot esineet ja kuoleman valokuvaaminen, joka on ajatuksena yhtä vanha kuin valokuvaus.
1840 Louis Daguerre myi Ranskan tiedeakatemialle keksintönsä kuparilevyjen herkistämisestä valolle ja sitä myötä kehittämänsä valokuvauksen muodon, "daguerrotypian". Samana vuonna Hippolyte Bayard, valokuvauksen todellinen pioneeri, kuvasi pettymyksensä Daguerren toimintaan tekemällä valokuvaajan omakuvan "hukkuneena miehenä". Teollaan Bayard konkretisoi valokuvan ikuisen paradoksin aikaa ja kuolemaa vastaan olemisesta, joka valokuvaan on sen synnystä lähtien liittynyt. Valokuvat ja täytetyt eläimet ovat kuin toistensa sukulaisia, kuolemaa hämääviä ja uhmaavia, luonnottomia aikakoneita.
Valokuva on avoin mahdollisuudelle, ei elävästä, vaan jostakin muusta, joka on tullut maailmaan kauhistuttavana ja hallittuna virheenä. Täytetyn eläimen ruumiillistettu, esineeseen ja sen valokuvaan sisältyvä rikos aikaa ja kuolemaa vastaan kietoutuu barthesilaiseen poissaolon läsnäoloon, kuvaan jostakin, joka on ollut. Valokuvan ja täytetyn eläimen liitto syntyy valokuvan herättäessä poissaolevan henkiin kuolleen kuvassa, ikään kuin täytetty eläin olisi luotu valokuvauksen kohteeksi.
Valokuvassa täytetty eläin syntyy, mutta ei eloon, vaan ollakseen läsnä, avoin katseelle. Kuvan rakentama vitalisaatio paljastaa ja alleviivaa virheitä, jolloin esineiden funktio täytettyinä eläiminä ei kuitenkaan enää täyty, ne jatkavat olemistaan muuna kuin simulacrana, valokuva kaltaisena elämän illuusiona. Näistä kuvista minä rakennan omaa eläinkokoelmaani, joka ei rakennu viehätykseen simulacran jäljitelmästä, vaan siihen, joka jäljitelmässä on meille vierasta ja virheellistä, jotakin, jolla ei ole nimeä.
Kuviani varten olen tutkinut luonnontieteellisiä kokoelmia ajalta ennen valokuvauksen tarjoamaa mallia, ennen luontokuvausta ja sen luomia mekaanisia kuvia. Olen rajannut valokuvaamani hahmot kolonialistiseen aikaan, jolloin ihmisen ja eläimen välinen raja ei ole ollut niin selkeä kuin modernissa maailmassa. Eläintentäyttäjät ovat tienneet täyttämistään eläimistä vain sen, mitä muistiinpanot, piirrokset, ohimenevät silmähavainnot ja tarinat ovat pystyneet kertomaan. Varhaiset eläinmuseot ja kokoelmat jatkoivat eläintarhojen tehtävää, tarjosivat eläimistä malleja opiskelijoille, koululaisille ja sivistyneistölle. Samalla ne tyydyttivät kolonialistien tarpeita esitellä eksoottisia kuriositeetteja, jotka ovat siirtomaiden myötä tulleet eurooppalaisten hallitsijoiden ulottuville. Hallinnan symboleina ne heijastelivat ylivertaisuutta ja siirtomaiden rikkauksia, tarjosivat karttojen tavoin reittejä haaveiluun ja seikkailuun. Nahkojen asettelijat, eläintentäyttäjät projisoivat rakentamiinsa hahmoihin omia toiveitaan sekä pelkoja, joita kaukaisiin maihin ja eksoottisiin eläimiin liittyi.Sittemmin kulumat, "pseudotieteelliset" ja puutteelliset lähtökohdat näyttäytyivät ei-toivottavina suhteessa tieteiden yhä analyyttisempaan maailmankuvaan ja tekivät eläinhahmoista puutteellisia tulkintoja täyttämään tehtäväänsä.
Museoiden esineistä tuli toimettomia ja toivottomia, pölyisiä abjekteja, joissa eläintentäyttämisen ihanne luonnon toisintamisesta ei toteutunut, valokuvan ja luontoelokuvien tarjotessa eksaktimpia kuvaa ympäristöstä. Tallentamalla tieteen varhaisia eläinkuvia museokokoelmissa paljastan ja rikon sitä haurasta jäljittelemisen ketjua, jonka varaan maailmamme on rakennettu.
Toimin tieteen kuvantamista vastaan ja kuljen kuvillani sattumaa ja virheitä kohti. Valokuvaamani hahmot muistuttavat esikuviensa eläimiä, mutta tarjoavat vahvemmin katseen johonkin toiseen ja tuntemattomaan, joka on tullut lihaksi eläimen jälkeen. Vaikka kuvaamistani kohteista eläin on otettu pois, ne eivät silti ole tyhjiä, vaan latautuneet sillä tiedolla ja synnillä, jolla olemme ne kesyttäneet ja kirjoittaneet omaksemme. Eläimiä ei ehkä ole enää meille olemassa ilman tallenteita, ilman historian viitekehystä, jonka kautta katsoa eläintä ja kohdata, alistettuna katseelle, alistettuna kuvalle.
On eläimellä tuhonsa takanaan ja edessään Jumala yksin; kulkiessaan liikkuu se ikuisuuden keskellä kuin kaivot. Me emme koskaan, edes yhtä päivää puhtaaseen tilaan nähneet, jossa kukat loputtomasti puhkeavat. Ei ei-missään, vaan aina maailma: ei puhtaus koskaan, ei valvomattomuus, tuo jossa hengittää ja tietää loputtomiin, pyyteetönnä. Lapsi vajoaa salaa siihen, herätäkseen.
Kirjallisuus:
Barthes, Roland: Valoisa Huone (1980, Suomen valokuvataiteen museon säätiö, 1985)
Berger, John: Why look at Animals? (1980, Penguin 2009)
Bramly, Serge: Animal, kirjasta Bettina Rheims: Animal ( Gina Kehayoff 1994)
Linkman, Audrey: Photography and Death (Reaktion Books 2011)
Rilke, Rainer Maria: Duinon Elegiat (1922, WSOY, Suomennos Aila Meriluoto, 1974)
Perttu Saksa: Echo (Musta Taide 2012)
