Making of
–lihasta ja tappamisesta
Teksti näyttelyyni liittyen Silence As a Phraise (2015)
Avasin viime viikolla näyttelyni Silence As a Phraise Helsinki Contemporary -galleriassa. Näyttelyssä on esillä valokuvasarja Presence (Läsnäolo), animaationa toteutettu videoteos Silence as a Phraise (Hiljaisuus Ilmaisuna) sekä edelliseen liittyvä Opuntia-suvun kaktuksia ja niissä asuvia kokenillikirvoja esittävä valokuvasarja Melancholy Objects (Melankolian esineet).
Näyttelyn kaikkia teoksia yhdistää punainen väri sekä niiden kohteina olleiden eläimen käyttäminen ihmisen hyödykkeenä ja materiaalina. Presence-sarjan keskeisin teos on valokuva hevosesta, jonka “kasvot” on nyljetty pois. Hevosen loppuruumis on elossa, vitaalinen, jäntevä, kaunis. Musta ori. Hevosen lisäksi sarjaa varten on kuvattu nuori (Suomessa, pientilalla, tilallisen itsensä toimesta lihaksi ja taljaksi) teurastettu sonni.
Hyväksynkö taiteilijana eläimen tappamisen taiteen vuoksi? Vastaus on selkeä. Mutta tietyillä ehdoilla.
Avaan tässä tekstissä näyttelyn ja sen yhteyteen asettamieni tekstien ulkopuolella liikkuneen keskustelun keskeisiä asioita Presence-sarjan hevostyön taustalla.
Työn lähtökohtana toimii muutaman vuoden takainen “valmislasagneen” liittynyt kohu, jossa elintarvike vedettiin pois markkinoilta, kun sikaa ja nautaa sisältävän tuotepakkauksen lihan joukkoon oli mitä ilmeisemmin virheen kautta päätynyt hevosen lihaa. Työ sai minut kiinnostumaan hevosesta, hevosesta osana ihmisen kulttuuria ja niin hevosen kuin muidenkin eläinten syönnistä.
Toteuttaakseni teoksen, palkkasin kuvausjärjestelijän. Maksoin elokuvatuotantoja järjestelevälle yhtiölle toimeksiannosta tarjota tilaisuus valokuvata hevosen teurastus. Toimeksiantoon sisältyi kuvauslupien hankkiminen ja pääsy tilanteeseen, jossa teurastamossa teurastettaisiin, nyljettäisi ja paloteltaisi hevonen. Pyyntöä erittelin sillä, että halusin tilanteen toteutuvan tavanomaista teurastustilanteen tavoin teurastamossa, mutta normaalia tilannetta hitaammin, sillä kuvaamiseni vaatisi luultavasti sitä hieman enemmän aikaa.
Ennen tätä olin käynyt läpi lähes vuoden kestäneen valmistelutyön, jossa koetin löytää ensin tilaisuuden kuvata hevosen teurastus Suomessa. En saanut asiaa järjestymään Suomessa hevosia vastaanottavilla teurastamoilla, enkä edes eläinlääketieteellisessä sairaalassa. Syyt vaihtelivat niin epäluulosta teurastamoilla tapahtuvaa valokuvausta kohtaan ja elintarvikehygieniasta ihmisen eläintä kohtaan tuntemaan rakkauteen ja yleiseen haluttomuuteen päästää ulkopuolista valokuvaamaan hevosen teurastusta.
Lähetin kyselyjä kuvausmahdollisuuden järjestämisestä ulkomaisille mainos- ja elokuvatuotantoihin erikoistuneille yhtiöille, voisivatko he järjestää minulle haluamani kuvausmahdollisuuden. Tätä ennen olin tutkin vaihtoehtoja myös hevosen ostamisesta teurastettavaksi. Keskustelin asiasta muutaman tuntemani hevosharrastajan kanssa ja punnitsimme taloudellista mahdollisuuttani toteuttaa teos Suomessa jos sopiva eläin löytyisi teurastettavaksi ja lihat myytäisiin etukäteen siitä kiinnostuneille ihmisille ja lihakaupoille.
Tämä osoittautui oman aikatauluni ja taloudellisen tilanteeni kannalta mahdottomaksi ideaksi ja päädyin ottamaan uudelleen yhteyttä elokuvatuotantoyhtiöön, joka kertoi Marokossa hevosen lihan syömisen olevan varsin yleistä ja asian vieläpä järjestyvän suhteellisen helposti. Matkustin Marrakechiin ja vierailin teurastamolla sekä hevosen lihan myyntiin erikoistuneissa lihakaupoissa.
Kuvaukselle löytyi sopiva päivä ja aamulla olin teurastamolla pystyttämässä valoja suurten eläinten teurastukseen varatussa huoneessa. Sisään käveli mies, joka talutti mukanaan ruskeanharmaata hevosta. Mies kuljetti hevosen keskelle huonetta, rauhoitteli sitä ja otti käteensä essun alle työntämänsä veitsen. Hevonen oli hiljaa. Pihakatoksesta kantautuivat huoneeseen määkivät, hirnuvat ja huutavat eläinten äänet. Kuvaustilannetta ennen kävelin alueella ja siellä odottelivat vuoroaan yksi nauta ja kameli. Kauempana olevien rakennusten luona oli aaseja ja hevosia. Aitojen takaa kuului lampaiden määkymistä.
Varmaa on se, että minä aiheutin ainakin yhden hevosen kuoleman, mahdollisesti myös toisen. Hevonen oli varattu minua varten. Vaikka hevonen olisi ollut matkalla teurastettavaksi, odottanut vuoroaan jossain lukuisista katoksista ja pilttuista teurastamoalueella, niin minä olin osallinen sinä päivänä ja sinä hetkenä hevosen kuolemaan. Kysyin, onko hevonen hankittu minua varten. En saanut siihen luotettavaa vastausta, enkä ole selvitänyt asiaa sen tarkemmin, koska minä hyväksyin hevosen ostamisen teon jo sitä kautta, että jatkamalla työtäni allekirjoitin siihen liittyvän mahdollisuuden. Tein sen jo aikomuksen kautta ostaa lopetettavaksi tarkoitettu hevonen Suomessa.
Aiheutin eläimen kuoleman, mutta en taluttanut sitä tappohuoneeseen, en valinnut yksilöä muiden eläinten joukosta teurastettavaksi, en ottanut vastaan kantakirjaa tai liekaa laitumella. Toimin kuten keskiverto lihansyöjä, kohtasin anonyymin eläimen, jonka tehtävä oli palvella minua lihana ja hyödykkeenä. Olin marokkolaisella teurastamolla se, joka oli antanut tehtävän, käynnistänyt koneen, joka tappaa, pilkkoo, paloittelee, mutta katsoin asiaa sivusta, valintojeni kautta osallisena, mutta käsiäni likaamatta, tehtävän itsensä sivuun työntäen.
Minä katson eläintä, vieraalla kielellä käskyjä toisilleen huudelleita haalariin pukeutuneita miehiä ja äkillisesti hiljaisuuden rikkovaa ääntä, pulppuavaa kohinaa ja lätinää kun hevosen rinnasta ryöppyää purppuraista verta valkoiselle kaakelilattialle ja minä valotan ensimmäisen kuvani. Huoneen täyttää metallinen hurmeen tuoksu.
Kuvasin hevosen teurastuksen kahtena perättäisenä aamuna. Ensimmäisenä ehdin kuvata vain teurastuksen, kunnes minut väärinkäsityksen vuoksi ohjattiin pois tilasta. Seuraavana aamuna kuvasin prosessin loppuun, katsoin kuinka toinen pähkinänruskea hevonen nyljettiin, paloiteltiin ja lihat pakattiin muovilaatikoihin lihakauppaan toimitettavaksi.
Veriteon todistamista, suunnittelua, toimeksiantoa ja kuvaamista edelsi kuitenkin kysymys:
Miten erottaisin tappamisen todistamisen ja kuvaustilanteeseen vaikuttamisen, eli mahdollisuuden siitä, että tilasin eläimen teurastamisen taiteeni vuoksi? En mitenkään. Pidän itseäni eläimen kuoleman aiheuttajana, miellän itseni jopa kuvissani esiintyneiden hevosten ostajaksi, mutten omistajaksi. Seurasin eläimen lihojen prosessoinnin ja päätymisen lihakaupan tiskiin. Pidin sitä henkilökohtaisesti tärkeänä. Vaikka teurastus järjestettiin vierailupäivänäni minua varten, niin lihansyöjänä halusin lihojen, vuotien ja sisäelimien menevän siihen käyttöön kuin ne olisi teurastamolta menisivät muulloinkin. Halusin rakentaa kuvani mahdollisimman lähellä sitä prosessia jota kuvassani halusin reflektoida.
Poistuessani huoneesta työntekijä pesee lattian, kuljettaa sisäelimiä ja lihaa sisältävät laatikot ulos. Jossakin ovien toisella puolella laatikot lastataan autoon. Vastapäisestä ovesta ajetaan sisälle lauma pieniä harmaanvaaleita lampaita, jotka säntäilevät silmät paniikista pullistuneina ympäri huonetta. Prosessi erosi kuitenkin merkittävästi länsimaisen teurastamon tehokkuudesta – täällä jokainen eläin lopetetaan käsin, veitsellä. Pakatessani kuvausvaloja autoon teurastamon edessä katson, kuinka huoneen ovet aukeavat lastauslavalle ja kattokiskoja pitkin työnnetään ulos nippu roikkuvia lampaan ruhoja.
Lehdistötiedotetta laadittaessa ja teoksesta keskustellessani päätin rajata työtäni esittelevästä tekstistä ja ennen näyttelyn avautumista antamieni haastatteluista ulkopuolelle suurimman osan teoksen valmisteluprosessista. Se, että en kerro teoksen syntyprosessista ja kuvauslokaatiosta seikkaperäisesti tiedotteessa tai lyhyessä haastattelussa ei tarkoita sen kieltämistä. Valokuvassa on teurastettu hevonen. Kuva on selkeästi aseteltu ja valaistu. Eläin ei ole ilmestynyt kuvaan tyhjästä. Olen vaikuttanut eläimeen kuolemaan kuvausjärjestelyjen kautta, maksanut sisäänpääsystä teurastamoon. Vaikutan eläimen kuolemaan niin lihansyöntini kuin yhteiskunnassa olemiseni kautta. Minä olen syyllinen lukemattomien muidenkin elämien loppumiseen. Teurastettavaksi kuljetetun ja lihakaupan tiskiin päätyneen eläimen kuolema ei ole murha. Se on hyväksytty teko, mutta se tekee minusta tappajan. Olenko suurempi syyllinen kun kyseessä on hevonen eikä nauta, poro, broileri, kalastamani hauki tai ahven? Olisinko vielä suurempi syyllinen, jos olisin avannut eläimen kaulan itse puukolla? Olenko suurempi syyllinen, kun olin mukana sonnivasikan teurastuksessa hämäläisellä pientilalla?
Se on varmaa, että teos ei olisi sama ilman valitsemani eläimen ainutlaatuisuutta. Ei ilman Marokossa teurastettua hevosta tai sen lajikumppania, ei myöskään ilman virolaista, elävää ratsuhevosta, jonka ruumiin olen jännittänyt kuvaan vitaalisuutensa menettäneen, kuolemaa peilaavan hevosen ruumiin ylle korostaakseni kasvottoman hevoseni ylväyttä ja ainutlaatuisuutta. Tämän suoritin tekemällä kuvastani digitaalisen kollaasin, josta mainitsin myös näyttelytiedotteessa. Esteettisyyden tehtävänä on vietellä katsoja luokseen, mutta ei estetisoida teurastusta pois kuvasta, vaan säilyttää dokumentaarisuus siitä vapaana esille asetettavan kuvan tyylikeinona.
Miksi olen rajannut kuvan tekoon liittyvän prosessin ja tapahtumaketjun lehdistötiedotteen ja ennen näyttelyn aukeamista antamieni lyhyiden haastattelujen ulkopuolelle?
Nostamalla teoksen ensimmäistä vastaanottamista otsikoivan tekstin osaksi teoksen valmistumisprosessin, minä ohjaan teoksen oman kulttuurini ja sen rakenteiden ulkopuolelle ja rajaan kauemmas mahdollisuutta vastaanottaa teos reflektiona katsojan omasta elinpiiristä ja siinä tapahtuvasta eläinten hyödyntämisestä. Tämä ei tietenkään ole fakta, se on taiteilijan intentiota korostava valinta ja ennen näyttelyn avautumista tekemäni oletus, jonka minä teokseni ympärille asetan. Rajaan teoksen syntymistä sen mukaan, mitä työkaluja taiteilijana haluan tarjoan työn luentaan, jonka tehtäväksi katson ensisijaisesti synnyttää uusia maailmoja, peilata uusia todellisuuksia.
Palataan kysymykseen hyväksynkö taiteilijana eläimen tappamisen? Hyväksyn. Mutta tietyillä ehdoilla. Teos käsittelee lihansyöntiä ja eläimen elämän arvottamista. Tämän myös kerron näyttelytiedotteessa. Minä syön lihaa ja katson teoksen kautta itseäni peiliin. Minulla ei ole tarvetta luoda ympärilleni sankarin kuvaa. Haluaisin edelleenkin toteuttaa hevoskuvan Suomessa tämän jo kuvaamani lisäksi ja olisin valmis hankkimaan sitä varten tarkoitukseen sopivan, jalkansa murtaneen tms. haluamallani tavalla lopetettavaksi sopivan hevosen. Heijastelen eläinten kautta ihmisyyttä ja ihmisenä itseäni. Kuva ei ole välttämättä kaunis. Ihminen ei ole välttämättä kaunis. Onko taiteen tarkoitus esittää ehjää kuva tekijästään tai keskittyä esittämään eheyttä maailmasta?
Minulle on ollut tärkeää tietää, että teurastuttamani hevonen on päätynyt lihakaupan tiskiin ja se on myyty pihvinä, paistina, lapana ja jauhelihana ja sisäeliminä muiden eläinten ja niiden osien joukossa. Taiteilijana minä olen leikkinyt ruoalla, mutta sitä ei ole heitetty hukkaan. Tämä on jo osa lapsuuden kasvatustani. Mutta se ei tarjoa lihansyöntiä parempaa perustelua eläimen tappamiselle eikä pese verta käsistäni eikä huuhtele sitä suupielistäni. Lihansyönti ei ole ihmiselle välttämätöntä, kuten ei myöskään eläimen tappaminen taiteen vuoksi.
Minä fokusoin teoksen käsittelemään eläintä ruokana, materiaalina ja hyödykkeenä. En aseta teurastusta marginaaliin todellisuutemme ulkopuolelle kulttuuristen tapojen ja erojen vuoksi. Eläinten teurastus ei ole vierasta väkivaltaa, vaan osa omaa elämäämme ja siinä tapahtuvan rakenteellisen ja hyväksytyn väkivallan muoto, johon minä lihansyöjänä olen osallinen ja jota taiteilijana kuvantekemisen kautta katson.